KURITON MURROSIK?ISENI

Unessa minulla oli uusi tietokone, jossa oli moderni ominaisuus: sen saattoi laittaa automaattiohjaukselle kuin lentokoneen. Testasin ominaisuutta, laitoin ohjesanoiksi "Haag" ja "kolumni". Kone ehdotti kolumnin aiheeksi Derridan Kafka-analyysia Before the Law. "Olethan kuitenkin menossa Haagiin, eikö totta," kone sanoi. (Sivumennen sanoen koneen ääni muistutti Woody Allenin ääntä.) "On asianmukaista puhua Haagissa Kafkasta, laista ja Derridasta." Herättyäni Woody Allen-autopilotin ajatukset eivät tuntuneet enää niin hyviltä. Kyse on kuitenkin ennen muuta minun kirjastani.

Laki - lain juridisen kirjaimen muuttuminen merkityksettömäksi pyynnön edessä - sattuu kuitenkin olemaan esikoisromaanini Rajan yksi tärkeimmistä teemoista. Aloin kirjoittaa Rajaa kaksikymmentävuotiaana. Olin lukenut Emmanuel Levinasin pyynnön etiikasta. Ajattelin, että haluan kirjoittaa romaanin, jossa ihmiset esittävät toisilleen pyyntöjä, sellaisia pyyntöjä jotka ylittävät lain. Syntyi tarina Marista ja Julianista, Anjasta ja Annista. Syntyi tarina jossa meinataan kuolla, pyydetään kuolemaa ja lopulta kuollaankin, tarina jossa kuitenkin melkein kaikki jäävät henkiin kertomaan pyynnön voimasta.

Kirjani Raja on käännetty nyt kahdelle kielelle, hollanniksi ja viroksi. Kun oma romaani käännetään ja se alkaa elää uudessa maassa, olo on kuin murrosikäisen lapsen vanhemmalla. Lapsi lähtee matkalle. Sille antaa rahaa, sen yrittää pukea säädyllisiin vaatteisiin, varoittelee sitä tekemästä tuttavuutta hämärämiesten kanssa. Varoituksista huolimatta se laittaa minihameen ja varustautuu äänekkäin mielipitein. Se ei häpeä mitään. Se uskoo, että se on keksinyt itse kaikki ajatuksensa, ettei kukaan ole koskaan ajatellut mitään yhtä syvällistä. Se sanoo: romaanissa teesi ja antiteesi elävät henkilöhahmojen välisessä jännitteessä samanarvoisina, siksi romaanitaide on ennen muuta etiikkaa.

Kun sille yrittää soittaa, se lähettää kännykkäkameralla kuvan itsestään Rembrandt Huisin edessä. Sille lähettää vastaukseksi tekstiviestin: "Älä sitten ainakaan kiroile." Mutta se ei vastaa. Se lähettää viestejä toisten ihmisten - lukijoiden - välityksellä: "Täällä on vittu fantastista, viime viikon mä hengasin Damissa yksien tyyppien luona, mä en aio enää ikinä tulla himaan!" Nyt Raja on Haagissa. Pelkään, että se on äänekäs ja mielipiteissään ehdoton, niin kuin nuoriso aina. Pelkään, että se tekee minut naurunalaiseksi osoittamalla mieltä kansainvälisen rikostuomioistuimen aulassa, että menee ja siteeraa Kafkaa itsepäisen väärin: "Lain edessä seisoo paitsi vartija, myös pyyntö." Pelkään, että murrosikäiseni puhuu kreikkalaisesta tragediasta sopimattomissa yhteyksissä, että se on yhtä aikaa ylevä ja käsittämättömän rahvas, käyttää vittua välimerkkinä.

Lähden sen perään. Laitan punaiset korkokengät. Otan mukaan tärkeimmät ajatukseni ja hiukan malttia. En minä aio tulla Haagiin tukkimaan esikoisteokseni suuta. Se saa kyllä väittää mitä tahtoo. Minä en voi sen mielipiteitä selitellä enkä auttaa ihmisiä ymmärtämään sitä. Niin on tapana teoksilla ja ihmislapsilla: ne alkavat lopulta elää omaa elämäänsä. Mutta ei tekijä, synnyttäjä, kuole. Tekijä on hyvinkin elossa. Tässä hän on, hän saapuu korkokengissään. Katsokaa häntä, hän on laittanut hiukan huulipunaa. Hänen miellyttämistarpeensa on läpinäkyvyydessään liikuttavaa. Hän koputtaa murrosikäistään hartiaan. Murrosikäinen vastaa kärsimättömästi: "Vittu mutsi, mä olisin pärjännyt täällä ilman suakin."

Ja lopulta teos ja sen tekijä pitävät yhdessä hauskaa. Iltaisin he tanssivat. He eivät ole enää mutsi ja sen pahasuinen tytär; etäältä näyttää kuin he olisivat pikemminkin sisaruksia. Kun he palaavat pöytään, he keskustelevat. Sitä on aikalaiskirjallisuus. Romaani kannattelee väitettä ja vastaväitettä, kirjailija keskustelee.