TEKIJ? KUOLI HOTELLIN MINIBAARIPALOSSA

Kun olin tanssinut kyllikseni Haagissa ja Antwerpenissa, oli edessä viimeinen hotelliyö. Tulin hotellihuoneeseeni kolmen maissa. Panin merkille oudon äänen. Paikansin sen minibaariin. Pienokainen yritti uutterasti jäähdyttää itseään, mutta hikoili kuumettaan kuin avuton lapsi. Sprite oli lämmin, Mars-patukka kuin aurinkoon unohtunut.

Hätäännyin, yritin jäähdyttää minibaaria avaamalla sen oven. Ajattelin, että se tarvitsisi elvytystä kuin ylikuumentunut kansantalous, ehkä kylmiä pyyhkeitä katolle, ehkä täydellistä alasajoa. Kun se ei ottanut jäähtyäkseen, aloin pelätä tulipaloa. Sähköpalothan alkavat usein rikkinäisistä jääkaapeista. Syttyessään sähköpalo on nopea ja kuuma, kaikki on ohi hetkessä. Näin mielessäni otsikot: "Lupaava kirjailija kuoli traagisessa minibaaripalossa." Todellakin, ajattelin. Vain rokkitähdet kuolevat hotellihuoneissaan huumeiden yliannostukseen. Neuroottis-koomiset kirjailijattaret kuolevat äkkiarvaamattomissa minibaaripaloissa.

Se olisi ollut dramaattinen loppu tekijän hetkelliselle esiintymiselle kirjansa rinnalla Crossing Border-festivaaleilla: palaa tuhkaksi. Vain kirjoitukset - ja muutama valokuva tanssilattialta sekä minibaarilasku, 2,20 yhdestä syödystä suklaapatukasta - olisivat jääneet todistamaan, että tekijä Pulkkinen koskaan vierailikaan Hollannin ja Belgian maaperällä.

Kuinka ollakaan: minibaari kesti yön yli. En kuollut. Crossing Border päättyi ja minä lensin takaisin Helsinkiin. Kuuntelin kotona väsyneenä ja ikionnellisena Patrick Watsonia, yhtä Crossing Borderin löydöistäni, ja ajattelin, että tietyssä mielessä minä olinkin jäänyt Haagiin ja Antwerpeniin.

Kotona nimittäin olen kirjoittajana hiukan eri. Tanssin yhtä paljon, nauran, mutta kirjoitan toisella tavalla.

Uskon, että kirjoittamisessa on kyse erilaisten hahmojen ottamisesta. Kutsukaa kirjailijoita jakomielitautisiksi tai empaattisiksi eetikoiksi, miten haluatte; joka tapauksessa he tekeytyvät loputtomasti toisiksi tavoittaakseen vieraan kokemuksen. Tämän tehtyään he häipyvät vähin äänin paikalta - tai tuhoutuvat minibaaripaloissa - ja jättävät jälkeensä tekstin. Lukija tekee asumuksensa tekstiin, löytää itsensä. Niin kuuluu olla.

Parasta Crossing Borderissa  oli - musiikin lisäksi - tämä toiseksi tekeytyminen. Yhtäkkiä kirjoitin aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Äimistelin itseäni: oliko vedessä jotakin? Siitäkö siirtymä tyylissä johtui? Ehkä. Tai ehkä kyse oli pelkästään festivaalin ainutkertaisesta tunnelmasta ja Chronicles-projektin poikkeuksellisuudesta. Missään muualla minä en ole kirjoittanut niin pakottomasti pientä novellia joka päivä. Missään muualla minulla ei ole ollut mahdollisuutta tuoda kirjoittamiseeni eräänlaista live-soundtrackia jokapäiväisten musiikkielämysten kautta.

Ja niinpä minä kirjoitin hulluja pieniä novelleja päättömistä naisista ja mielikuvituksellisista rajavartioasemista. En tiedä mistä ne tulivat. Ne syntyivät musiikista tai minusta tai siitä tekijästä joka tuhoutui antwerpeniläisen hotellin kuvitteellisessa minibaaripalossa viimeisenä yönä.

Toivon, että lukija löytää näistä pienistä novelleista itsensä, että hän löytää minut sellaisena kirjoittajana kuin olin Crossing Borderissa viiden päivän ajan marraskuussa 2009, ja me tervehdimme, tanssimme ehkä polkkaa.