LAURA JA MIN? LAIN EDESS

Rakennus on koristeellinen, se näyttää hiukan linnalta. Kuulin, että oikeus ja rauha ja sananvapaus asuvat kaikki täällä, tässä kaupungissa jonka nimeä minun on mahdotonta lausua sylkäisemättä, ja tässä rakennuksessa jonka korkeimman tornin huipulla rehentelee kukko.

Penkillä istuu tyttö, vaalea, ja syö vaahtokarkkeja. Hän näyttää siltä että on päättänyt tehdä luottamuksesta uuden pykälän kansainväliseen lainsäädäntöön: hänellä on silmät jotka kertovat että mitään pelättävää ei ole. Hän on sellainen jonka kanssa kiivetään korkeiden rakennusten katoille, syljeskellään alas, hymyillään kameralle, otetaan kuva, näytetään kieltä kaltevalle taivaalle.

-        Hei, minä sanon. Minä olen Riikka.

-        Minä olen Laura.

Minä tunnen kyllä hänet: hän on Laura Marling. Hän laulaa suurista asioista kevyesti kuin kertoisi jäätelönsyönnistä kesäiltana huvipuistossa.

Minusta tuntuu, että haluan puhua Lauran kanssa jostakin merkittävästä.  Aloitan siis perisynnistä:

-        Tunnetko sinäkin outoa syyllisyyttä tällaisissa paikoissa, minä kysyn. - Minulle käy joskus niin tärkeiden rakennusten äärellä: yhtäkkiä minusta tuntuu niin kuin olisin tehnyt jotain väärin. Niin kuin lapsena kun pelkäsi epähuomiossa varastaneensa kaupasta suklaapatukan ja meni sängyn alle virkavaltaa pakoon.

Laura katsoo minua kuin olisin kertaalleen syöty öljypallo. Hän vilkaisee rakennusta, kukkoa, torneja.

-        Minusta koko paska näyttää sarjakuvalinnalta, hän sanoo ykskantaan.

Laura menee ja potkaisee kiveä monumentin reunassa. Minä ajattelen että hän on samanlainen kuin lauluissaan: uhmakas, kepeä. Hän kantaa ehkä salattuja huolia mutta laulaa ne ilmoille kuin elämä olisi leikin kaltaista.

-        Sitä paitsi, Laura sanoo sitten, - minulla ei ole tapana tuntea syyllisyyttä. Minä syytän enimmäkseen äitiäni kaikesta, se on virkistävää. Kannattaa kokeilla.

Laura näyttää yhtäkkiä ilkikuriselta lapselta. Hän sanoo:

-        Minä voisinkin aiheuttaa pienen skandaalin, eikö se toisi tähän koko systeemiin vähän eloa?

Laura on jo ovella, pyrkimässä porttien läpi pihalle. Minä epäröin, mutta menen perässä. Vartija pysäyttää meidät, tivaa kulkulupaa.

-        Me olemme taiteilijoita, minä yritän. Emme me tarvitse lupaa. Sitä paitsi: meillä on sanottavaa. Minun filosofiystäväni sanoi, että kansainvälinen oikeus on ollut viime vuosina eräänlaisessa kriisissä. Ajatelkaa sitä. Sitten vuoden 2001 terrori-iskujen laki ei ole merkinnyt samaa kuin ennen. Luulen, että sillä on jotakin tekemistä myös talouskriisin kanssa. Valtioiden suvereniteetin ongelma ja niin edelleen. Entä jos me tulemme ja esitämme mielipiteemme?

Minä haron käsilläni ilmaa sanojeni painoksi.

-        Sitä sanotaan sananvapaudeksi, minä lisään ylpeänä siitä, että saan käyttää tätä muotoilua.

Vartija naurahtaa.

-        Menkää jonnekin muualle harjoittamaan sananvapautta. Menkää vaikka leikkipuistoon. Teillähän on vaahtokarkkejakin.

Lauran mielestä vartija on idiootti. Myös minä olen typerä.

-        Jos haluat puhua sananvapaudesta ja laista, älä mainitse niitä, se pilaa pointin, Laura sanoo.

-        Mitä minun sitten pitäisi sanoa, minä kysyn hiukan loukkaantuneena.

Laura kohauttaa olkiaan.

-        Mistä minä tietäisin. Puhu vaikka öljypalloista.

-        Mutta minä haluan puhua tärkeistä asioista, minä sanon. - Haluan puhua vapaudesta!

-        No puhu, Laura sanoo ja kuulostaa turhautuneelta. - Sano jotain tässä. Sinä olet vapaa sanomaan mitä tahansa, minä kuuntelen.

Minä mietin hetken.  Nyt minun on sanottava jotakin tärkeää. Ilma tihenee ympärilläni, Laura näyttää kärsimättömältä.

-        No?

En keksi mitään. Öljypallo on ainoa sana joka tulee mieleeni.

Sitten minä muistan kreikkalaiset käsitteet.

- Tiesitkö, että sananvapauden alkuperä on kreikkalaisessa sanassaparrhesia? Myös isegoria tarkoittaa samaa. Filosofiystäväni kertoi, että...

Laura keskeyttää minut.

-        Mitä?? Sinulla olisi kerrankin mahdollisuus sanoa mitä haluat, ja sinä puhut vanhoista kuolleista sanoista! Ja kehtaat vielä kutsua itseäsi kirjailijaksi. Olet niin epäoriginelli, että minua oksettaa.

-        Keksi sinä sitten jotain omaperäistä, minä sanon.

Minä vaikenen loukkaantuneena. En aio sanoa enää mitään. Olen yhtä mykkä kuin Karadzic oikeuden edessä.

Laura kohauttaa hartioitaan. Sitten hän hymyilee, sanoo:

-        Cross your fingers hold your toes, we´re all gonna die when the building blows.