Pajtim Statovci - 2

Juuri ennen saapumistani Crossing Border -festivaaleille keskustelimme hyvän ystäväni ja kollegani kanssa kirjoitusrutiineistamme. Ystävälläni on kaksi pientä lasta, ja hän haluaisi tällä hetkellä vain kirjoittaa tulevaa romaaniaan, myös iltaisin ja viikonloppuisin. Sanottavaa olisi ja tekstiä tulisi, mutta aikaa ei kiireisen lapsiperhe-elämän vuoksi liikene kuin arkisin. Ystäväni sanoi olevansa pakotettu kirjoittamaan tiettyjen aikataulujen sisällä. Kaikki luova työ täytyy supistaa muutamaan tuntiin, hän sanoi, ja sitten se keskeytyy koko loppupäiväksi. Inspiraatio täytyy jättää odottamaan huomista, ja ilta menee murehtiessa, ettei se olekaan enää vastassa.

Minulla ei ole koskaan ollut mitään kirjoittamiseen liittyviä rutiineja. Paitsi se, että minun täytyy pestä kädet ennen kuin aloitan. En ikinä kirjoita pakosta. Kirjoittamisen aloittamisen edellytys on se, ettei minulla ole mikään kiire sanoa mitään. Vuorokaudenajalla tai sijainnilla ei ole juuriikaan merkitystä, voin yhtä hyvin olla yksityisessä työskentytilassa myöhään yöllä, kiireisessä kahvilassa lounasaikaan, lentokoneessa varhain aamulla, junassa, juoksulenkillä.

Luova työni on aina ollut seurausta sanottavan painosta, kykenemättömyydestä päästää sanoista irti, olla poissa tarinani ääreltä, fiktiivisen perheeni luota. Monet uskovat siihen, että pysyäkseen jonkinlaisessa vireessä kirjailijan tulisi kirjoittaa joka päivä jotakin, ihan sama mitä, vaikka sitten päiväkirjaa. Se on minusta kiinnostava ajatus siksi, että en osaa olla huolissani siitä, että jonakin päivänä sanani muuttuisivat epävireisiksi, tai että ne pettäisivät minut loppumalla kokonaan. Ehkä tästä syystä en osaa tai koe välttämättömyyttä kirjoittaa joka päivä.

Kieli elää käyttäjässään kuinpuro. Se yhdistyy muihin vesiin, ja sen virtaus vie mukanaan osan kaikesta koskettamastaan. Käytämme kieltä kaikessa tiedollisessa toiminnassamme, myös unissamme, kirjoitamme todellisuutta auki silloinkin kun kynä ei ole kädessä. Kielellinen estetiikkamme, tapamme puhua ja ajatella, muuttuu joka päivä; se on aina altis ympäristönsä vaikutuksille. Siksi kirjoittamisen pakko merkitsee minulle myös jonkinlaista katkosta kielelliseen ilmaisuuni ja sen kehittymiseen. Kun palaan huomenna tänään kirjoittamaani tekstiin, löydän siitä menneen minäni, ajan joka on sen verran kaukana takanapäin, että haluisin kertoa sen historian uudelleen, uusin sanoin ja lausein.

Tästä syystä olin hieman varautunut ottaessani vastaan tämän tehtävän. Viisi tekstiä verrattain lyhyessä ajassa tuntui suhteellisen työläältä tehtävältä ihmiselle, joka kirjoittaa vain tietyssä mielentilassa. Kiinnostavaa itsellenikin nähdä, mitä tapahtuu, kun velvoitettua kirjoittamista välttelevä kirjailija velvoitetaan kirjoittamaan.

Kenties yllätän itseni joka päivä tähdellisellä sanottavalla, itsestäni oppineena ja viikonlopun kirjallisuuskeskusteluista vaikuttuneena, inspiroituneena. Tai kenties kirjoitan huomenna tekstin, jossa kuvailen mahdollisimman tarkasti syömäni aamupalan. Tai siitä, miten nukuin ensimmäisen yöni valtavan kauniissa Haagissa, jossa saan vierailla ensimmäistä kertaa. Järjestäjät kun antoivat minulle vapaat kädet, mitä tahansa voi tapahtua. Kukaan ei voi estää minua kirjoittamasta täydellisestä sämpylästä.

Se ei välttämättä olisi lainkaan hullumpi ajatus.

Ystäväni lopetti puhelun sanomalla olevansa kateellinen siitä, että minä voin kirjoittaa milloin vain. Se on totta, vastasin, minä voin kirjoittaa milloin vain. Ja minä sanoin ystävälleni olevani kateellinen siitä, että hänelle on siunaantunut niin paljon sanottavaa.